Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä

Viime viikko, eli ensimmäinen kokonainen viikko Singaporessa, meni nopeasti ja helposti, vaikka tekemistä riitti. Asiaa auttoi se, että Janin ei tarvinnut olla kauheasti töissä vielä ensimmäisellä viikolla, jotta saataisiin kaikki käytännön jutut hoidettua. Tällä viikolla Jani on kuitenkin ollut ihan normaalisti töissä ja muakin on siinä mielessä kohdannut paluu arkeen. Tällä viikolla arki on konkretisoitunut aika ikävästi, sillä olen ollut koko viikon flunssassa sängyn pohjalla ja odotellut Jania kotiin. Voin kertoa, että flunssa ja trooppinen ilmasto ei ole kiva yhdistelmä. Sisällä meillä on tietysti ilmastointi, mutta ulkona en ole juurikaan pystynyt käymään.

Ei tämä viikko onneksi kuitenkaan hukkaan ole mennyt, vaikka olenkin kykkinyt vain sisällä. En vielä oikeastaan ole ehtinyt kaipaamaan töitä, tai mitään ihmeellistä tekemistä (olen ollut nyt kuukauden työttömänä), koska tämä muutto ja uuteen totuttelu vie vielä niin valtavasti energiaa. Olen kuitenkin tosi iloinen siitä, että täkäläisten suomalaisten kautta mulle on järjestynyt nyt jo muutama pieni "työ"juttu. En uskalla näistä vielä kauheasti kirjoittaa, kun asiat on vielä niin kesken, mutta lyhyitä tiedottajan ja opettajan hommia näyttäisi olevan tiedossa, pidetään peukkuja, että kaikki järjestyy. Kun en sairaana olon vuoksi ole päässyt paikalle mihinkään suomalaisten järjestämiin tapahtumiin, olen päätynyt verkostoitumaan muiden suomalaisten kanssa Facebookissa. Mulla onkin ekat kahvitreffit sovittuna ensi viikolle muutaman muun uuden Singaporen suomalaisen kanssa.

Alun perin mun piti aloittaa täällä Suomi-koulun kirjastonhoitajana. Se pesti olisi ollut kerran viikossa kahden tunnin ajan, mutta se paikka oli jouduttu antamaan jollekin muulle, joka pystyi ottamaan sen aiemmin, muuten kirjasto olisi joutunut olemaan kiinni. Tavallaan sääli, mutta kaiken tämän uuden keskellä on ihan helpottavaakin, etten ihan vielä ole sitoutunut mihinkään, edes kerran viikossa tapahtuvaan säännölliseen työhön.

Eilen saatiin viimein meidän viralliset oleskelulupakortit, vähän samankaltaiset kuin vaikkapa KELA-kortti Suomessa. Ennen tätä kortin saamista en ole voinut ostaa paikallista puhelinliittymää tai hankkia minkäänlaisia pankkipalveluita. Mentiinkin heti ensimmäiseksi eilen hakemaan mulle liittymä, mutta se ei nyt jostain syystä näytä toimivan, ja tämä paikallinen palvelukulttuuri on ongelmatilanteissa välillä vähän niin ja näin. Täytynee henkisesti varautua ravaamaan siellä nyt useamman kerran. Pankissakin täytyisi ehtiä käymään, mutta siitä vasta voikin tulla säätöä. Me haluttaisiin avata mulle oma tili ja siihen oma kortti, mutta täällä on sellainen laki, että pankkitilin saldon on oltava minimissään 3000 dollaria, muuten tulee sakkoja. Eli jos me molemmat Janin kanssa haluttaisiin oma tili, pitäisi meidän seisottaa 6000 dollaria tyhjän panttina käyttötileillä, eikä meillä kyllä mitenkään ole sellaiseen varaa. Täytyy katsoa, jos tämän pystyisi jotenkin kiertämään, mutta voi olla, että ei.

Tällä viikolla olen siis itselleni hyvin epätyypillisesti opetellut sanomaan "kyllä" pelottavillekin uusille asioille ja mahdollisuuksille ja luomaan uusia kontakteja, vaikka normaalisti en ole kovin rohkea tutustumaan uusin ihmisiin tai kokeilemaan uusia juttuja. Yksi tärkeimmistä asioista, minkä mukaani Suomesta sain, on kortti, jonka äiti antoi mulle vähän ennen lähtöä.

En itse ennen lähtöä tajunnut, kuinka paljon rohkeutta vaatikaan uuden elämän luominen vieraassa maassa, mutta onneksi äiti tajusi. Tämä Tommy Tabermannin runo on ollut hyvä ohjenuora täällä sellaisina hetkinä, kun tekisi mieli sanoa kaikelle uudelle ja pelottavalle "ei". Voi olla, että jossain vaiheessa kaduttaa kaikki se, mihin olen nyt jo lupautunut, mutta sitä kannattaa varmaan murehtia vasta sitten.